Itku tekee joskus hyvää. Näin sanotaan ja olen sen myös todennut pitävän paikkaansa. Selän kipujen kanssa tuli tiistaina turhautumisitku. Meinasin itkeä kivusta, mutta lopulta, kun kerroin isille, mikä vaivaa, tuli itku. Enkä koe, että se oli enää kivusta vaan siitä, että monet suunnitelmat meni pieleen ja minun olisi vain levättävä. Siis oltava. Sen sanomisen isille tuotti tuskaa. Isi, joka on töissä melkein 24/7 ja joka on koko ajan tekemässä jotain. Tuntui siltä, että tuotan pettymyksen, kun sanon etten voi tehdä mitään, koska kivut ovat suuret. Näin ei tietenkään ollut vaan isi sanoi, että ei auta kuin levätä. Sitten tuli taas itku. Helpotusitku. Isi ymmäsi. No tietenkin.Pitkiin aikoihin ei ole tarvinnut itkeä jonkun satuttamana tai loukkaamana. Ikävöinyt olen kerran, eräänä synkkänä iltana. Silloin tuli pieni itku, siis pari kyyneltä. Viimeksi varmaan itkin kamalan paljon silloin, kun Lennyn pää turposi hehtaarin kokoiseksi, enkä paniikissa tiennyt edes minne pitäisi soittaa keskellä yötä. Tai meille aamulla klo 4.30. Sen jälkeen lähinnä nauratti. Miksi pitää heti itkeä? Mitä se nyt siinä tilanteessa auttaa?
Tällä viikolla kuultuani huonoja uutisia rapakon takaa, itkeskelin pitkin päivää. Tuli aina niin huono olo, kun tiesin, että toinen makaa sairaalassa, eikä vielä ole mitään parantumista tapahtunut. Muita huonoja uutisia ei onneksi ole sattunut lähipiirille.
Mutta sitten se kiukkuitku. Sellaisen sain aikaan raivarin lomaan, kun kävin hyvin kiivasta keskustelua erään henkilön kanssa. En haluaisi itkeä koskaan vastaavissa tilanteissa, mutta aina itken. Mikä siinäkin on? Ärsyttävä kiukkuitku. Voisiko siitä vaan opetella pois? Siinä tilanteessa itku ei tosiaan auta vaan lähinnä ärsyttää.
Parantavia itkuja mielestäni ovat siis ne, kun tuntuu pahalta ja on vaan itkettävä paha pois sisältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti