Ei sanaakaan

Viikonloppuna huomasin taas, että välimatka, aika tai hiljaisuus ei erota todellisia ystäviä toisistaan. En ollut nähnyt muutamia ystäviä päiviin, toisia viikkoihin ja erästä moneen vuoteen. Silti nauru raikui ja tunsin olevani rakastettu - ihan juuri kuten ennenkin.

Vuosiin en ollut nähnyt saksalaista ystävääni. Olemme soitellut Skypellä, mutta se ei tietysti ole sama juttu. Kun istuin hänen vieressään muutaman päivän, tuntui kun hän olisi ollut siinä vieressä aina. Saattaessani häntä lentokenttäbussille, istuimme vierekkäin ja olimme hetken ihan hiljaa. Kuuntelimme maanantain sadetta ja vaan olimme. Hyvien ystävien kanssa ei aina edes tarvitse puhua. Silti tunne ei ole vaivaantunut eikä tarvitse miettiä, mitähän seuraavaksi puhuisi. Puhuu sitten, kun on oikeasti jotain sanottavaa.

Sama on parhaan ystäväni, Lennyn, kanssa. Lenny-koira harvemmin minulle mitään puhuu. Silti minusta tuntuu, että puhumme koko ajan, koska kommunikoimme monella eri tavalla. Ja tietysti joskus Lenny myös puhuu, mutta omalla kiellään.

Kun on turvallinen olo, ei sanoja tarvitse. Voi vain olla.